URLs for Books

Your last ebook:

You dont read ebooks at this site.

Total ebooks on site: about 25000

You can read and download its for free!

Ebooks by authors: A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z 
Daudet, Alphonse / Kuninkaita maanpaossa II
Produced by Tapio Riikonen






KUNINKAITA MAANPAOSSA II

Kirj.

Alphonse Daudet


Ranskasta [»Les rois en exile»] suomensi Kasimir Leino.

Kansan Romaanikirjasto 1.


Helsingissä 1908,
Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa.

Oulussa 1908,
Oulun Uudessa Kirjapainossa.



SISÄLLYS:

I. Suuri kaappaus
II. Eräs akatemiallinen juhlallisuus
III. Perhekohtaus
IV. Aatto-iltana
V. Yöjunalla
VI. Kuolemaan tuomittu vanki
VII. Kuningas luopuu
VIII. Pieni kuningas
IX. Pimeässä kammiossa
X. Fides, Spes
XI. Erään rodun loppu




I.

Suuri kaappaus.


Äkkiä ja mahtavasti aukesi ulko-ovi ja läpi koko asioimiston kävi
sellainen veto, että siniset oviverhot (mackintosh) paisuivat, laskut
konttoristien käsissä lepattivat ja naisten pienet hattusulat
häilähtelivät. Toiset kököttivät kätensä, toiset kumarsivat syvään:
J. Tom Lewis astui sisään. Hymyillen tervehdykseksi koko seuralle ja
antaen muutamia lyhyitä käskyjä konttoristeille, kysyi hän taas »oliko
lähetys hänen kuninkaalliselle korkeudellensa Walesin prinssille jo
toimitettu», koroittaen tällä kertaa äänensä melkein riemuisaksi. Ja
niin hävisi hän yksityiseen työhuoneeseensa, konttoristien iskiessä
silmää toisillensa ja ihmetellessä isäntänsä hyvää tuulta. Jotakin
erityistä oli epäilemättä tekeillä. Aina rauhallinen Señorakin huomasi
sen istuessansa ristiaitansa takana ja kysyi miellyttävällä äänellänsä
heti Tomin sisään tultua:

»No, mitä on tapahtunut?»

»Tärkeitä asioita», sanoi Tom hymyillen hiljaista, leveää naurua ja
mulkoillen silmillänsä niinkuin hänen tapansa oli suurissa
tilaisuuksissa.

Viitaten vaimoansa tulemaan mukaan sanoi hän:

»Tulehan tänne!»

Molemmat laskeusivat he sitten alas noita kapeita, vaskilevyreunaisia
portaita alakerroksessa olevaan pieneen suojaan, joka oli sangen
viehättävillä seinäpapereilla ja verhoilla varustettu ja kalustettu
divaanisohvalla ynnä toaletilla; muuten oli huone melkein aina
valaistava kaasulla, sillä pienestä, paksulla ja himmeäksi tahkotulla
ruudulla lasitetusta akkunasta tuleva valo ei riittänyt sitä
valaisemaan. Tämä pieni suoja oli yhteydessä kellarikerroksen ja pihan
kanssa, niin että Tom kenenkään huomaamatta voi tämän kautta tulla ja
mennä, jos hänen piti pujahtaa tiehensä ikävien ja tungettelevien
»karhujen» ahdistaessa taikka muuten välttää »loukkauskiviä», millä
sanalla Parisin kansankielessä nimitetään jonkun rauhaa ja mukavuutta
häiritseviä henkilöitä ja asioita. Sellaisia liikeasioita ajavassa
toimistossa kuin Tom Lewisin oli, täytyi tällaista viekkautta
välttämättömästi käyttää, jos isännän mieli välttää alituisia
ikävyyksiä ja kinastuksia.

Tähän maanalaiseen, salaperäiseen rauhankammioon, jonne ainoastaan
Señoralla oli oikeus tulla, eivät asioimiston vanhimmatkaan apulaiset,
jotka olivat palvelleet liikkeessä viisi kuusi kuukautta, olleet
koskaan jalallansa astuneet. Tämä suoja olikin Tomin erityinen
tyyssija, hänen sisäisin majansa, omatuntonsa ja lämpiönsä, mistä hän
aina lähti ulos kaupungille muuntuneena kuin ilvenäyttelijä
pukuhuoneestansa, jota tämä pikku kammio marmoritoalettia ja sen
sivulla riippuvia verhoja valaisevine kaasuliekkeinensä muistuttikin.
Ilveilijäksi ulkolais-asioimiston isäntä pian osoittausi itsekin:
tuokiossa avasi hän pitkän englantilaisen takkinsa ja viskasi sen pois
samoin kuin liivinsäkin, jonka alta paljastui toinen monivärinen kuin
sirkusratsastajilla; sitten kiersi hän kaulastansa vähintäin kymmenen
metriä valkeaa musliiniliinaa, joka muodosti hänen omituisesti kyhätyn
pappismaisen kaulaliinansa, ja irroitti lopuksi vyötäisiltänsä useita
pitkiä villakääreitä, kunnes tuosta lihavasta, pyyleästä ja
luonnottomasti paisuneesta olennosta, jonka alinomaa nähtiin
pääkaupungin ainoassa englantilaisessa »cabissa» ajelevan katuja
pitkin, jäi jäljelle vain pieni, hoikka ja laiha mies, niin rutilaiha
kuin mikäkin keritty rullanketrä tai pahin parisilainen renttu, niin
kurttuinen, ryttyinen ja korventunut kuin olisi hän vasta pelastunut
palavasta pätsistä. Siitä huolimatta näytti hän sentään tässä
muodossansa iloiselta, poikamaisesti iloiselta ja veitikkamaiselta,
eikä Tom Lewis itse teossa ollutkaan muu kuin entinen nostoväen
kaartilainen vuodelta 1848 Narcisse Poitou, sen puuseppä Poitoun poika,
joka silloin asui Orillonin kadulla (Bellevillessä). Kasvaen
kymmenvuotiaaksi isänsä höyläpenkin lastukoilla ja siitä viisi
vuotta kansakoulussa ja kadulla, joka sekin on verraton koululaitos
taivas-alla, oli Narcisse jo aikaiseen tuntenut voimakasta
vastenmielisyyttä rahvasta ja sen ammattia kohtaan; mutta samalla oli
Parisin katu- ja lokaviemäri-elämä kehittänyt hänen mielikuvitustansa
ehkä enemmän kuin monta kehittävät matkat vieraissa maissa. Jo
poikasena teki hän suunnitelmia kaikenlaisiksi laajasuuntaisiksi
yrityksiksi. Vanhemmaksi tultuansa huomasi hän saman mielikuvituksen
vilkkauden estävän itseänsä asettumasta pysyvästi mihinkään paikkaan,
jonka vuoksi hän matkusteli maailmalla harjoittaen milloin mitäkin
ammattia. Australiassa toimi hän kullankaivajana, Amerikassa n.k.
skvatterina, Bataviassa ilvenäyttelijänä ja Brysselissä poliisina;
kaikkialla ehti hän velkautua ja jätti jälkeensä huonot raha-asiat,
jotka estivät häntä palaamasta takaisin, ja niin joutui hän vihdoin
Lontooseen, missä perusti oman asioimiston. Täällä oleskeli hän
pitemmän aikaa ja olisi epäilemättä menestynytkin toimi-alallansa,
ell'ei hänen väsymätön mielikuvituksensa, joka ei koskaan tyytynyt
nykyisyyteen, vaan aina etsi uutta ja jännittävää, olisi saanut häntä
poikkeamaan vaarallisille sivupoluille. Näille jouduttuansa vajosi hän
vähitellen surkeimpaan kurjuuteen ja joutui eräänä yönä, kun hän Hyde
Parkin puistolammikosta yritti anastamaan joutsenen, poliisin valtaan
ja -- vankilaan. Vankeusrangaistuksen kärsittyänsä huomasi hän vapaan
Englannin menettäneen kaiken viehätyksensä, jonka vuoksi pudisti
Albionin tomun jaloistansa, suunnaten haaksirikkoisen aluksensa
takaisin lähtövalkamoille s.o. Parisin kivitetyille kaduille. Matkalla
pälkähti hänen päähänsä esiytyä täällä englantilaisena: ollen vanha
veitikka ja ilveilijä huvitti häntä esiytyä toisellaisena kuin hän itse
teossa oli ja englantilaisen näytteleminen kävikin hänelle helpoksi,
sillä pitkällisen oleskelunsa aikana Lontoossa oli hän hyvin perehtynyt
anglosaksilaisen kansakunnan tapoihin, kieleen ja eleihin. Tämä ajatus
pälkähti hänen päähänsä juuri silloin kun aloitti liikkeensä ja aikoi
tehdä ensimäisen »suuren kaappauksensa» välittäjänä ja asioitsijana.

»Kenen saan minä ilmoittaa?» kysyi pitkä livreepukuinen
palvelija-roikale häneltä hävyttömällä äänellä.

Poitou vilkaisi kuluneeseen pukuunsa ja näytti mielestänsä niin
renttumaiselta, että hän pelkäsi tulevansa heti ulosajetuksi, ell'ei
hän keksisi jotakin erikoista keinoa, joka vaikuttaisi niin
kunnioittavasti palvelijaan, ettei tämä hänen pukuansa arvostelisi.

-- Oh, sanoi hän, ilmoittakaa sir Tom Lewis! Tuskin oli hän saanut
tämän sanotuksi, kun hän jo tunsi tuon keksityn nimen ja kansallisuuden
kohottavan vaikutuksen ja sai kaivatun tyytyväisyyden itseensä. Sitten
huvitti häntä edelleen kehittää taitoansa näytellä valitsemaansa osaa
ja esittää englantilaisen omituisuuksia ja käytöstä niin uskollisesti
kuin mahdollista; ollen näin pakotettu pitämään tarkkaa vaaria
käytöksestänsä ja muukalaisesta ääntämisestä huomasi hän samalla
voivansa hillitä intoiluansa ja liioitteluhaluansa kaikessa
esiytymisessänsä, niin että hän verkalleen ranskaa puhuessansa näytti
ikäänkuin etsivän sanoja ja lauseparsia, vaikka hän itse teossa silloin
mietti jotakin viekasta juonta kaikessa rauhassa.

Omituista kyllä miellytti tämä hänen ensimäinen ja vähimmän
harkittu keksintönsä Señoraa enemmän kuin kaikki ne muut juonet,
joita hänen kekseliäät aivonsa tulvivat; Señora piti muuten tähän
aikaan jonkunlaista »Family Hotelia» (= perhehotellia) eräässä
kolmikerroksisessa rakennuksessa Champs Elyséen varrella, joka
punaisine akkunaverhoinensa ja kukkaisten ynnä viheriöitsevien kasvien
ympäröimme porraskäytävineen -- Antinin kadun puolelta -- teki varsin
hauskan vaikutuksen. Hyvin puetun emännän rauhalliset ja kauniit
kasvot nähtiin aina eräässä alakerran akkunassa, jonka ääressä hän
istui joko käsityönsä taikka kassakirjansa kanssa. Hotellissa taas
liikkui omituinen sekoitus kaikenlaatuisia majavieraita: klowneja,
ilveilijöitä, sirkusratsastajia, hevoskauppiaita, matkustelevia
englantilaisia, amerikalaisia ja ylipäänsä siihen ihmisluokkaan
kuuluvia hylkyjä, jotka matkustelevat pelipankista toiseen. Naiset taas
olivat enimmäkseen Mabillen tunnetussa tanssipaikassa esiytyviä, josta
soiton säveleet kesä-illoin kuuluivat hotelliin saakka, sekoittuen
hotellivierasten äänekkäihin väittelyihin ja pelimarkkain ynnä
kultarahain helinään, sillä täällä pelattiin päivällisten jälkeen
tavallisesti korkeaa peliä.

Jos joku kunniallinen perhe joskus -- erehdyttävän nimikyltin johdosta
-- eksyi Señoran luo, kului tuskin vuorokautta, ennen kuin tämä
täyshoidokkaiden epäilyttävät kasvot ja vieläkin epäilyttävämmät puheet
kuultuansa suin päin pakeni talosta pois avaamattomat kapsäkit
mukanansa. Mutta juuri tässä ympäristössä tuli hra Poitou eli Tom
Lewis, kuten tämä pieni vuokralainen vinnikerroksessa itseänsä
nyttemmin nimitti, varsin huomattavaksi henkilöksi: tähän vaikutti
hänen iloinen mielensä, luontevuutensa ja ennen kaikkea hänen
taitavuutensa kaikenlaisissa liikeasioissa. Palvelijoita auttoi hän
heidän rahasäästöjensä sijoittamisessa ja näiden kautta saavutti hän
emännänkin suosion. Toisin ei voinutkaan käydä, sillä olihan Tom aina
iloisen näköinen, esiytyi kaikissa tilaisuuksissa vilkkaana ja
rattoisana ja ruokapöydässä hän oli vallan verraton pitämään vieraiden
mieliä vireillä ja innostamaan heitä peliin ja juomatavarain
nauttimiseen.

Yhtä kylmä ja sulkeutunut kuin Señora muuten oli kaikkia muita kohtaan,
yhtä avosydämisenä ja vapaana esiytyi hän Tomia kohtaan, joka jälkeen
puolen päivän ulosmennessänsä tai kaupungilta palatessansa aina istui
jonkun aikaa juttelemassa hänen luonansa hotellin pienessä, peileillä
ja matoilla varustetussa konttorihuoneessa. Señoran oli silloin tapana
kertoa hänelle asioistansa, näytellä koruesineitänsä ja kassakirjojansa
tai neuvotella hänen kanssansa päivän ruokalistasta tai suuren,
kukkivan arumin hoidosta, joka kukoisti fajanssiruukussa hänen
vieressänsä akkunalla.

Niille monille lemmenkirjeille ja erilaisille tarjouksille, joita
Señoralle tehtiin, nauroivat he yhdessä: ihanalla emännällä ei ollut
mitään sydäntä ihailijoitansa kohtaan. Aina säilytti hän saman
kylmäverisyyden, eikä kai ymmärtänyt mitään intohimoa, sillä
lemmensuhteet olivat hänelle ainoastaan taloudellisia asioita. Nuoren
tytön ensimäinen rakastaja on ainoa oikea, sanotaan tavallisesti; mutta
Señoran ensimäinen rakastaja oli ollut 60-vuotias ukko, jonka isä oli
hänelle valinnut, ja tämä ukko oli kylmentänyt hänen verensä ja
turmellut ainiaaksi hänen ihanteellisen käsityksensä rakkaudesta. Nyt
näki hän rakkaudessa ainoastaan keinon ansaita rahaa, juonitella,
viekastella ja kaupita: olihan ihana olento siitetty kaupustelijan
ammatissa ja sitten rahasta myyty, niin että mitä muuta hän itsekään
siis voi tehdä?

Siitä huolimatta syntyi hänen ja Señoran välillä aikaa myöten ensin
jonkunlainen ystävyyden suhde, joka muistutti enon suhdetta alaikäiseen
suojattiinsa. Tomista tuli Señoran neuvonantaja ja tuki, jona hän
osoitti sellaista taitoa ja kekseliäisyyttä, joka herätti luonteeltansa
enemmän laskevassa ja järjestävässä kuin mielikuvitukselta rikkaassa
Señorassa mitä suurinta ihailua. Eläen aina nykyisyyden todellisuudessa
ei hän koskaan keksinyt mitään uutta, eikä saanut koskaan mitään uusia
aatteita, jonka vuoksi Tomin nerokkaiden aivojen alituisesti säkenöivä
ilotulitus suorastansa häikäisi hänet. Täydellisesti hänen vangiksensa
joutui Señora, kun tuo iloinen majavieras eräänä iltana -- ranskan
kieltä mitä naurettavimmalla tavalla päivällispöydässä rääkättyänsä --
tuli hänen luoksensa konttoriin ottamaan asuntonsa avainta ja kuiskasi
hänen korvaansa:

»En minä ole mikään englantilainen, sen kai te lienette huomannut?»

Tästä hetkestä alkaen oli Señora häneen ihastunut eli paremminkin
hassustunut aivan samalla tavoin kuin salonkinainen ihastuu
näyttelijään, jonka hän yksin luulee tuntevansa tavallisena ihmisenä,
ilman maalia ja teaatteripukua, s.o. sellaisena kuin hän itse teossa on
eikä sellaisena kuin yleisölle esiytyy. Rakkaus vaatii aina jotakin
etuoikeutta.

Samanlaiset lapset soveltuvat parhaiten yhdessä leikkimään,
on tapana sanoa. Tom ja Señora olivat molemmat kasvaneet niin
sanoakseni Parisin katuloassa: jälkimäinen oli tosin kantanut hameensa
ylöskierrettynä, jota vastoin Tom oli kerrassaan kierinyt siinä. Mutta
erotus heidän välillänsä ei kuitenkaan ollut suuri, sillä heidän
luonteensa ja taipumuksensa olivat samat. Jos Tomin kasvoissa toisinaan
-- englantilaisesta naamiosta huolimatta -- vilahti Parisin
etukaupunkilaisen rentun intohimoista välkettä, niin voi sama ilme
joskus äkkiä näkyä Señorankin pipliallisesti kauneilla kasvoilla tai
ilmetä jossakin ivallisessa, ilkeässä hymyilyssä, joka siksi hetkeksi
kerrassaan riisti hänen huuliltansa kaiken yhtäläisyyden hurskaan
Salomon kanssa. Tämä omituinen rakkauden suhde »kaunottaren ja eläimen
välillä» kasvoi Señorassa samassa määrässä kun hän tutustui
rakastajansa elämänvaiheisiin, konnankoukkuihin ja ilveihin, joihin
m.m. kuului ajaa englantilaisissa ajopeleissä, ja pitää yllänsä
useampia liivejä, menettely, jonka avulla hän koetti paksuudellansa
vaikuttaa juhlallisesti, kun ei voinut lisätä pituuttansa; Señoran
rakkaus kasvoi siis sikäli kun hän perehtyi rakastajansa suunnitelmiin
ja huimaaviin keinotteluyrityksiin, joita hän nimitti »pieniksi tai
suuriksi kaappauksiksi». Ja niin suuri oli tuon ihmishahmossa esiytyvän
apinan viehätysvoima kaunottareemme, että hän vielä kymmenen vuotta
kestäneen laillisen avioliiton jälkeen miellytti häntä yhtä paljo kuin
ensimäisen tutustumisen aikana; se näkyi selvästi nytkin, sillä nauruun
ratketen vääntelihe hän pienen kamarin sohvalla, huudahteli ihastuneena
ja haltioissaan: »millainen ilveilijä, millainen hupakko ilveilijä sinä
olet, Tom!»

Sillä välin riisui Tom yltänsä oheten vähitellen luonnolliseen
muotoonsa: pieneksi, kuivaksi, laihaksi ja luisevaksi mieheksi, joka
ihonmukaisissa värillisissä alushousuissansa teki hänen edessänsä
kaikenlaisia hassunkurisia hyppyjä, joita hän säesti ilveilevillä
kädenliikkeillä. Kun toinen heistä sitten väsyi ilveilemään ja toinen
noille kujeille nauramaan, heittäysi Tom vaimonsa viereen sohvalle,
lähensi apinanaamansa Señoran enkelimäisiä kasvoja ja ilmoitti syyn
iloonsa seuraavasti:

»Niin, nyt on Spricht kukistettu koko joukkokuntansa kanssa! Kaikki on
nyt lopussa!... Sillä nyt olen minä keksinyt kaappaukseni, suurenmoisen
kaappaukseni!»

»Ihanko varmasti? Kuka hän siis on?»

Nimi, jonka Tom nyt mainitsi, sai Señoran hymyilemään
ylenkatseellisesti.

»Mitä?... Hänkö?... Uhrilammasko?... Mutta eihän hänellä ole enää
ropoakaan... Olemmehan me kerinneet ja korventaneet niin hyvin hänet
kuin hänen illyrialaisen jalopeuransa, ett'ei koko ruumiissa enää ole
karvaakaan tallella.»

»Elä sinä puhu pahaa Illyrian leijonasta, tyttöseni... Sen pelkkä nahka
on parin sadan miljonan arvoinen, siinä saat uskoa minua», sanoi Tom,
jonka kasvoille nyt oli palannut entinen hidasverinen ilme.

Señoran silmät iskivät tulta. Pannen voimakkaan koron kullekin tavulle
toisti hän sanansa:

»Kaksi sataa miljoonaa!»

Sitten teki hän vallan kylmäverisesti selkoa »suuresta
kaappauksestansa». Kysymys oli siitä, että saataisiin Kristian II
suostumaan Illyrian valtiopäiväin ehdotukseen, jonka mukaan hän
kahdesta sadasta miljoonasta frangista luopuisi oikeuksistansa Illyrian
kruunuun. Ja mitä tällaiseen tarkoitukseen tarvittaisiin? Ainoastaan
hänen allekirjoituksensa, ei muuta, ja sen olisi Kristian aikoja sitten
antanut, jos hän olisi saanut yksin päättää asiasta. Mutta luopumista
estämässä oli kuningatar ja kuninkaan muu ympäristö. Kuitenkin täytyi
asiain kehittyä siihen suuntaan ennemmin tai myöhemmin. Talossa ei enää
ollut rahaa juuri ropoakaan. Velkoja oli tehty teurastajan luona, jolta
oli ostettu lihaa ja viljakauppiaan luona, jolta oli ostettu kauroja
hevosille; herrasväen köyhyydestä huolimatta seisoivat hevoset vielä
tallissa ja muutenkin ylläpidettiin yhä ulkonaista komeutta, vaikka
hätä ja kurjuus jo näkyi loiston takana. Kaikki kuningasparin
liinavaatteet olivat kovin kuluneet, huolimatta kruunulla ja
vaakunoilla varustetuista nimikirjaimista, eikä talossa ollut rahaa
ostaa uusia. Tallissa ei ollut heiniä ja talon kalliimmat hopeaesineet
olivat pantissa; palvelijoita tosin pidettiin vielä, vaikka ei enää
entistä määrää, mutta jäljelle jääneistä eivät monetkaan olleet saaneet
palkkojansa moneen kuukauteen.

Kaiken tämän oli Tom kuullut kamaripalvelija Lebeaulta, joka niinikään
oli jutellut hänelle noista kahdesta miljoonasta, mitkä Laibachin
eduskunta oli tarjonnut kuninkaalle korvaukseksi Illyrian kruunusta, ja
siitä kohtauksesta, jonka tämä uutinen oli hovissa aikaansaanut.

Saatuansa tietää olevansa monen miljoonan arvoinen, jos vain suostuisi
uhraamaan pari tippaa kirjoitusmustetta, oli kuningas muuttunut
mieleltänsä: nyt hän ei enää nauranut eikä puhunut mitään, vaan
ilmestyi hänen otsallensa sen piintyneen päähänpiston varjo, joka
huolestuneena piirteenä sittemmin nähtiin aina samassa paikassa. Hän
oli käynyt ärtyisäksi kuin äreä koira ja usein kuultiin hänen
huokailevan syvään. Mitään ulkonaista muutosta ei hänen ympäristössänsä
tapahtunut; palvelijakuntansa piti hän entisellänsä: sihteerin,
kamaripalvelijan, ajurin ja »pikentin». Myöskin suojiensa
kallisarvoisen ja loistavan kalustuksen säilytti hän ennallansa eikä
näyttänyt mitenkään supistavan persoonallisia menojansa. Eikä tuo
lannistumattoman ylpeä kuningatar, joka ylhäisellä käytöksellänsä luuli
voivansa peittää maailmalta lisäytyvän köyhyytensä, olisi sallinutkaan
hänen kärsivän minkäänlaisia puutteita. Jos joskus niin tapahtui, että
kuningas aterioitsi kotonansa, tapasi hän täällä aina saman
ylellisyyden kuin ennenkin. Mutta yhtä puutetta ei hän kuitenkaan
voinut korjata: kuninkaalta alkoi puuttua rahoja klubi-iltojen, pelin
ja naisten varalle! Ja tämä olikin se heikko kohta, jonka avulla
voitiin päästä hänen majesteettiansa lähemmäs. Vietettyänsä yön
pelipöydän ääressä ja tehtyänsä siinä velkoja, joita hän ei voinut
suorittaa, suostuisi kuningas kyllä jonakin päivänä allekirjoittamaan
luopumisehdotuksen, sillä pitkällisempiin pelivelkoihin hän
luultavasti ei tahtonut antautua ja vielä vähemmän antaa aihetta
sellaiseen häväistykseen, että Kristian II julistettaisiin klubissa
maksukyvyttömäksi! Tämä olisi kuitenkin jo aikoja sitten tapahtunut,
ell'ei vanha Rosen kaikessa salaisuudessa ja vastoin kuningattaren
kieltoa olisi alkanut suorittaa kuninkaan velkoja. Tarkoitus oli nyt
houkutella tämä menettämään rahaa yli tavallisuuden ja pakottaa hänet
niin suuriin tuhlauksiin, etteivät vanhan herttuan varat riittäisi enää
hänen menoihinsa.

»Tämä on niin sievä 'ahvääri'», sanoi Tom, »ettei appiukko Leemans
saattane kieltäytyä antamasta meille tarpeellista liikepääomaa, sillä
tässä täytyy meidän toimia yhteisin voimin. Vaikeinta on hankkia itse
väkipyörä, jota paitsi koneistoa ei voida saada käymään: tarkoitan
naista, joka...»

»Naista! Mitä naista?» kysyi Señora suurin silmin ja viattoman
näköisenä.

»Tietysti sitä, joka viskaa silmukan kuninkaan kaulaan... Tässä
tarvitaan vakava ja älykäs nainen, joka sitä paitse voi syödä hyvin,
menettää rahoja ja ennen kaikkea ottaa eteensä...»

»Amy Férat ehkä...?»

»Eeei, ei hän tähän kelpaa. Ensiksikin on hän jo ollut liian paljo
mukana ja toiseksi puuttuu häneltä tarpeellinen vakavuus. Kunhan hän
vain saa syödä illallisia, laulaa ja elostella, niin on hän vallan
tyytyväinen... Eei, ei hän ole sellainen tyttö, että hän osaisi
'kiristää' pikku miljoonansa kuukaudessa mitään ulkonaista jälkeä
näkymättä. Tässä tarvitaan sellainen, joka voi pitää syöttiä korkealla
ilmassa eikä menetä itse paljo mitään ja joka myy itsensä sentimetrin
mukaan ja kalliimmasta kuin neliömetri kalleinta tonttia maksaa la
Paix-kadun varrella.

»Ah niin, alanpa käsittää, miten siinä olisi meneteltävä», sanoi
Señora, näyttäen miettiväiseltä... »Mutta kenen me siihen saisimme?»

»Siinä se juuri pulma on», sanoi Tom, »kenen saisimme me uhrautumaan?»

Sitten katsoivat he toisiinsa hetkisen aikaa ja hymyilivät kumpikin. He
ymmärsivät toisensa. Asia oli sovittu.

»No niin, koska sinä jo olet pannut asian vireille, niin...»

»Kuinka niin? Mitä sinä siis tiedät?...»

»Etkö sinä luule minun huomanneeni, kuinka hän tähystelee sinua
seisoskellessansa pulpettiaition vieressä ... aavistamatta että minäkin
olen lähellä? Muuten ei hän koetakaan salata aikeitansa ... vaan kuuluu
hän antaneen merkitä ne klubin muistokirjaan ja kirjoittaneen nimensä
sen alle.»

Kuultuansa jutun kuninkaallisten kesken lyödystä vedosta, närkästyi
Señora.

»Vai niin, vai luulee hän sen käyvän niin helposti ... 2,000
louisdoria!... Oletteko mokomaa ennen kuulleet?»

Hän nousi ylös ja käveli muutamia askelia lauhduttaaksensa harmiansa;
sitten palasi hän miehensä luo takaisin, sanoen:

»Tom, siitä on jo yli kolme kuukautta, kun se hupelo alkoi saarrella
minua... Mutta mitä on hän voittanut? Usko minua, ett'ei tämän
enempää.»

Samalla näpsähytti hän pientä, terävää kynttä hammastansa vastaan
ikäänkuin olisi hän puraisemista matkinut.

Señora ei valhetellutkaan. Kuningas oli todella jo kauvan häntä
metsästellyt, mutta tähän hetkeen saakka ei hän ollut sen pitemmälle
päässyt kuin että oli joskus koskettanut hänen sormiensa päitä,
pureskellut kynänvartta, jota Señora ajatuksissansa oli pitänyt
suussansa, taikka oli kaunottaren hame joskus tilapäisesti koskettanut
helposti huumautuvaa majesteettia. Näin huonosti ei viehättävä ruhtinas
vielä koskaan ollut hankkeissansa onnistunut, sillä muuten oli hän aina
naisten ihailun esineenä ja voi syystä kerskailla lukemattomista
lemmenhymyilyistä ja lemuavista lemmenkirjeistä. Hänen kaunis, hyvin
kammattu päänsä ja kaartuva otsansa, jolla vilkas naisen mielikuvitus
helposti näki kruunun sijat ohimoilla, kuningattaren taitavasti keksimä
romanttinen sankarihistoria ja ennen kaikkea se viettelevä sätehikkö,
joka ympäröi sankaria lemmen ruusuisissa kahakoissa, oli tuottanut
hänelle kauniit laakerit ylimyksellisissä piireissä, joissa monet
nuoret rouvat voivat kerskailla saaneensa lahjaksi pienen apinanpennun
kuninkaallisesta apinahuoneesta. Teaatterimaailmassa taas, missä
ylipäänsä ollaan niin suosiollisia kaikelle kuninkaalliselle, oli moni
nuori tyttö jo saavuttanut onnensa ainoastaan sen tautta, että oli
voinut näyttää albumissansa kuningas Kristian II:n valokuvan antajan
omakätisellä nimikirjoituksella varustettuna. Ja tällaisen
lemmensankarin, joka oli tottunut siihen, että ihanat silmät ja mehevät
huulet hymyilivät häntä kohti, ja joka oli nähnyt niin monen sydämen
syttyvän tuleen pienimmästäkin silmänluonnista, tällaisen leijonan oli
nyt täytynyt menettää kuukausittain aikaa ja vaivaa aina yhtä kylmänä
ja jäykkänä pysyvää olentoa saartaessansa! Señora oli näet yhäti sama,
sama ahkera kirjanpitäjä, joka kirjoitti numeroja laskien ja selaillen
raskaan kassakirjansa lehtiä suomatta ihailijallensa muuta tyydytystä
kuin minkä hänelle mahdollisesti tuotti hänen hienon sivukuvansa
katseleminen tai heikot hymyilyn oireet silmäkulmissa.

Señoran tekemä vastarinta huvitti kuningasta, jonka itserakkautta sitä
paitse imarteli tieto siitä, että klubin jäsenten huomio tämän
lemmensadun aikana seurasi häntä, mutta vähitellen väistyi kaikki tämän
syttyvän intohimon tieltä, joka sankarin laiskotellessa kasvoi ja
kiihtyi niin voimakkaaksi, ett'ei hän voinut pysyä poissa päivääkään,
vaan saapui Tom Lewisin asioimistoon joka iltapäivä klo 5, jolloin
Parisin huvitteleiva maailma tavallisesti kokoutuu sopimaan yhteisistä
illanvietoista.

Nuoret miehet, jotka -- ollaksensa Señoran läheisyydessä --
tavallisesti tähän aikaan söivät päivällisensä Tom Lewisin
asioimistossa, vetäytyivät vähitellen pois kohteliaisuudesta kuningasta
kohtaan. Mutta Señoraa ei tämä heidän menettelynsä erityisesti
huvittanut, sillä se vaikutti asioimiston jokapäiväisiin tuloihin, jota
vastoin kuninkaan käynnit eivät tuottaneet ropoakaan; ja kun Illyrian
leijonajärjestön kunniamerkeilläkään ei enää ollut mitään menekkiä,
osoittausi Señora ihailijallensa entistänsä kylmemmäksi. Olipa hän jo
alkanut jotakuinkin selvästi osoittaa, että kuningas häntä vaivasi, kun
hän äkkiä muutti täydellisesti käytöksensä: se tapahtui sen jälkeen
kuin hän oli miehensä kanssa keskustellut siitä, mistä ylempänä jo
olemme tehneet selkoa.

»Oliko teidän majesteettinne eilen illalla Fantaisies-teaatterissa?»
Joku oli nähnyt teidät siellä.

Kuullessaan nämä suruisen katseen säestämät sanat, tunsi Kristian
suloista hämmennystä...

»Aivan oikein, minä olin todellakin siellä.»

»Yksinkö?»

»No, mutta...»

»Ah! Onnellisia ne naiset, joiden kanssa te...»

Kuitenkaan ei hän tahtonut jättää ihailijaansa niin suoranaisen,
kehoittavan vaikutuksen alaiseksi, jonka vuoksi hän heti antoi
selittävän lisäyksen siihen, kertoen aina kovin halunneensa nähdä sen
pienen salongin ja olletikin sen _ruotsalaisen_ tanssijattaren, joka
siellä par'aikaa esiytyi; hänen miehensä ei häntä koskaan vienyt
minkäänlaisiin huvituksiin...

Kristian tarjoutui saattamaan häntä.

»Ei, ei se käy laatuun, sillä kaikki tuntevat teidät.»

»Mutta voimmehan istua taka-aition hämyssä...»

Vihdoin sovittiin siitä, että he yhdessä menisivät seuraavana iltana
teaatteriin; onni suosi heitä sitä paitse siinä, ettei Tom sattunut
olemaan kotonakaan.

Tämä teaatterissakäynti sukeusi heille mitä viehättävimmäksi pikku
seikkailuksi. Hän, Señora, istui aition eturivillä erittäin hyvin
valitussa, vaikka muuten yksinkertaisessa puvussa, katsellen
lapsellisella ilolla ulkomaista tanssijatarta, pienikasvuista,
vaaleakutrista, tumma- ja säihkyvä-silmäistä ruotsalaista neitosta.
Mustassa puvussansa vaikutti hän sokeasti rohkeiden liikkeittensä
vuoksi kuin suuri yölepakko...

»Voi, kuinka hauskaa!» huudahti Señora tuon tuostakin.

Mutta liikkumattomana istui muuten elämänhaluinen kuningas hänen
takanansa, konvehtirasia polvellansa; suloisempaa tunnetta ei hän
voinut ajetellakaan kuin se oli, minkä hän nyt tunsi, kun Señoran
pehmeä, pitseillä ympäröity käsivarsi -- tämän päin kääntyessä --
kosketti hänen käteensä taikka kun Señoran raikas hengähdys lemahti
häntä kohti. Hän tahtoi seurata ihanaa seuralaistansa S:t Lazaren
asemalle, josta tämä aikoi maalle; vaunuissa valtasi hänet voimakas
tunne, jonka vallassa hän kiersi kätensä kaunottaren vyötäisille ja
likisti tätä sydäntänsä vastaan.

»Oi, huudahti Señora, nyt turmelette te koko illan iloni!»

Ensi luokan suuri odotussali oli autio ja huonosti valaistu. Molemmat
istahtivat samalle penkille ja kun Señora tunsi kylmän väristyksiä,
kiersi kuningas laajan turkkinsa helman hänen ympärillensä. Nyt ei hän
enää peljännyt, vaan suli vallan helläksi ja kuiskasi suloisia sanoja
ihailijansa korvaan. Eräs rautatievirkämies meni salin läpi heiluttaen
lyhtyä kädessänsä ja sitten tuli seurue näyttelijöitä, jotka Parisin
näyttämöillä esiydyttyänsä nyt palasivat koteihinsa kaupungin
läheistössä. Näiden joukossa oli eräs rakastava parikin, joka käyskeli
rinnakkain ja pysyttelihe loitolla muista.

»Kas, kuinka onnellisia nuo ovat! kuiskasi Señora... Ei mitään
siteitä ... ei mitään velvollisuuksia ... ainoastaan sydämen vapaa
valinta... Ja turhaahan kaikki muu onkin!»

Näissä asioissa ei hän muuten ollutkaan aivan kokematon. Ikäänkuin
hetken tunnelman valtaamana alkoi hän nyt kertoa omaa surullista
elämäntarinaansa niin vilpittömällä tavalla, että se teki kuninkaaseen
syvän vaikutuksen; Señora puhui kaikista niistä ansoista, väijyksistä
ja houkutuksista, joihin nuori tyttö -- täytyessänsä yksin kulkea
Parisin katuja työpaikkaan ja takaisin kotiinsa -- voi joutua, hän
kertoi, kuinka hänkin, joka ei oikeastaan ollut köyhälistön lapsia, oli
isänsä ahneuden vuoksi saanut tuntea tuollaisen köyhän tytön kohtalon
kovuutta ja kuinka isä jo 16-vuotiaana halpamaisesti myi hänet
ikäkululle ukkorahjukselle, jonka kanssa hän oli elänyt neljä raskasta
vuotta, ollen itse teossa vain tämän sairaanhoitajattarena.
Päästäksensä toistamiseen joutumasta isänsä valtaan ja hänen
voitonpyyntinsä uhriksi oli hän -- tuntien välttämättä tarvitsevansa
puolustajaa ja turvaa -- antanut kätensä Tom Lewisille, joka jumaloi
ainoastaan rahaa. Tälle miehelle oli hän uhrautunut ja hänen vuoksensa
oli hän luopunut kaikista elämän iloista, asuen ensin yksinäisessä
piilossa maalla ja ahertaen sitten arkipäiväisessä ja sielunmurhaavissa
töissä; eikä hänellä näyttänyt olevan vähimpiäkään toiveita saavuttaa
helpoitusta kovassa kohtalossansa. Sillä hänen miehensä, joka
luonteeltansa oli kylmä ja laskeva, muistutti häntä aina entisestä
elämästänsä, kun hän vain uskalsi tehdä vähänkin vastarintaa tai
hiemankaan viittasi suurempaan vapauteen, vaikka entisten erehdysten
edesvastaus ei kuitenkaan kohdannut yksin häntä.

»Tämä entinen elämäni», sanoi hän nousten lähteäksensä ulos
junasillalle, »on tietysti syynä siihenkin kauheaan häpeään, minkä te
kuulutte antaneen merkitä suuren klubin muistokirjaan.»

Asemakello soi junanlähdöksi. Hetki oli siis hyvin keksitty tällaisen
ajatuksen oikealle vaikutukselle. Señora viittasi kädellänsä
jäähyvästiksi ja poistui pehmein, notkein askelin, niin että hänen
musta hameensa laahus keveänä lakaisi siltapermantoa. Nolostuneena ja
täydellisesti masentuneena kaunottaren viimeisestä lauseesta seisoi
Kristian kotvan, paikaltansa hievahtamatta. Señora tiesi siis
vedosta!... Kuinka oli se mahdollista!... Kuinka häntä nyt harmitti oma
alhainen ja kerskaileva ylimielisyytensä!... Seuraavan yön valvoi hän
kotonansa, kirjoittaen Señoralle pitkän kirjeen, jossa hän pyysi tältä
anteeksi tekoansa, höystäen kirjeen kotimaansa runollisesta
kuvakielestä lainatuilla korulauseilla ja verraten rakastettua
kaunotarta kuhertelevaan kyyhkyiseen ja azeroli-puun ruusunväriseen
hedelmään.

Mikä mainio keksintö muistuttaa kuningasta tuosta
vedonlyönnistä juuri tuolla hetkellä! Sillä jutulla piti Señora
häntä kauvan aikaa nolattuna. Sillä selitti hän tuonoisen
kylmyytensä ja epäystävällisyytensä ja sitä käytti hän myöhemmin
erinomaisella menestyksellä, kun hän kekseliäästi alkoi kaupustella
suosionosoituksiansa. Mies, joka oli sillä tavoin häväissyt nuorta
naista, oli kai valmis kärsimään häneltä mitä tahansa? Tottelevaisesti
suistuikin Kristian kaikkiin hänen oikkuihinsa ja koko maailman edessä
täytyi hänen nyt esiytyä Señoran julkisena rakastajana ja orjana. Hänen
kauneutensa lohdutti Kristiania tietysti tässä orjuudessa ja riitti
ehkä selitykseksi muulle maailmalle, mutta hänen miehensä tungettelevaa
ja ikävää tuttavallisuutta ei sekään voinut tehdä siedettäväksi. Tom
käytti hänestä aina nimitystä »ystäväni Kristian II» ja voittehan
kuvitella mielessänne, kuinka mies silloin oikoi pientä vartaloansa!
Kerran pälkähti Tomin päähän kutsua kuningas vieraaksi maatilallensa,
tämä hänen huudahduksensa voi hänet saattaa, jonka teko, josta naapuri,
tuo kuuluisa naisräätäli Spricht ärtyi niin mustasukkaiseksi, että pian
sen jälkeen kuoli. Kuninkaan täytyi silloin kuljeskella ympäri
kaikkialla, katsella rakennuksia ja puistoa, tulla mukaan retkeilylle
huvipurrella ja mukautua siihenkin, että hänet valokuvattiin
päärakennuksen portailla, Señora toisella, Tom toisella puolen; nämä
halusivat näet tällä tavoin ikuistaa tämän heille niin merkillisen
kunniapäivän muistoa. Myöhemmin illalla poltettiin ilotulitus, joka
komeasti heijastui Seinejoen pintaan; tämän aikana kuljeskeli Señora
kuninkaan käsikynkässä pitkin käytäviä, joiden istutuskaiteet loistivat
punertavina räiskyvien rakettien valossa.

»Oi, kuinka minä teitä rakastaisin, ell'ette te olisi kuningas!»
huudahti Señora hellän ihastuksen vallassa... Tosin oli tämä rakkauden
tunnustus, mutta sellaisena kovin kekseliäs. Kristianin kaikkia muita
rakastajattaria oli huumannut juuri kuninkaallisen arvon loisto ja
hänen korkea sukuperänsä. Mutta Señora rakasti siis häntä itseänsä:
»... ellette te olisi kuningas», oli hän sanonut. Ett'ei hänessä paljo
kuninkaallista ollut, sen Kristian hyvin tiesi; kuinka mielellänsä
uhraisikaan hän lemmittynsä vuoksi sen vähäisen kaistaleen
kuninkaallista purppuramanttelia, mikä mahdollisesti vielä häilyi hänen
olkapäillänsä!

Erään toisen kerran oli Señora vieläkin suorapuheisempi. Juuri oli hän
ilmaissut huolensa ja levottomuutensa siitä, että Señora näytti niin
kalpealta ja itkeneeltä.

»Pelkään, ett'emme pian saa enää nähdä toisiamme!» nyyhkytti tämä.
_Hän_ -- Tom -- sanoo näet asiainsa menestyvän huonosti täällä
Ranskassa, jonka vuoksi hän aikoo lopettaa liikkeensä, jättää maan ja
siirtyä ulkomaille.»

»Ja teidänkö on häntä seuraaminen?»

»Ah, minä olen esteenä hänen suunnitelmillensa. 'Voit tulla mukaan, jos
tahdot', sanoi hän. Ja täytyyhän minun seurata häntä, sillä mitenkäpä
minä täällä tulisin toimeen vallan yksin, ilman apua ja tukea?»

»Olettepas te ilkeä, kun unohdatte, että minä olen luonanne.»

Señora katsoi häntä suoraan silmiin, sanoessansa:

»Aivan oikein, olettehan te luonani. Te rakastatte minua, te... Teille
voin minä kuulua tarvitsematta hävetä itseäni... Mutta ei ... sehän on
mahdotonta.»

»Mahdotonta?» kysyi hän autuaiden tunteiden tukahduttamalla äänellä.

»Teidän korkeutenne on liian ylhäinen herra Señora Leemans'ille!...»

Tähän vastasi kuningas hieman itsetyytyväisenä, jossa ilmeni
jonkunlaista lapsen miellyttäväisyyttä:

»Mutta minäpä voin kohottaa teidät tasalleni, minä... Minä voin tehdä
teidät kreivittäreksikin... Se valta minulla on jäljellä. Ja sitten
teetän minä teille täällä Parisissa pienen pesän, jonka sisustan
täydellisesti uuden arvonne mukaan ja jossa me sitten voimme elää
kahden ... onnellisina, vallan kahden!...

»Oi, kuinka ihana unelma!» huokasi Señora katsahtaen häneen nuoren
tyttösen viattomilla, kyyneleisillä silmillä. Sitten lisäsi hän
vilkkaasti:

»Ei, ei ... te olette kuitenkin kuningas ... ja kun onnetar kerran taas
hymyilee teille, jätätte te minut ja...»

»En koskaan!»

»Mutta jos saatte kutsun palata takaisin»...

»Illyriaan?... Ei, se juttu lienee ainaiseksi lopussa... Viime vuonna
olisi siihen ollut tilaisuus, mutta sen minä laiminlöin. Toista kertaa
sitä ei tarjoudu.»

»Todellako?» huudahti Señora teeskentelemättömällä ilolla. »Jospa minä
vain olisin varma siitä, että...»

Nyt pyöri kuninkaan huulilla pari vakuuttavaa sanaa, joita hän tosin ei
lausunut, mutta jotka Señora varsin hyvin arvasi.

Kun puolisot Lewis myöhemmin olivat kahden kesken ja Señora tapansa
mukaan teki miehellensä selkoa keskusteluistansa kuninkaan kanssa,
selitti Tom juhlallisesti:

»Meidän on puhuteltava ukkoa, se on selvä!»

Ukolla tarkoitti hän vanhaa Leemansia, jonka Tom jo monta kertaa ennen
oli kaunopuheliaisuudellansa taivuttanut ottamaan osaa useihin
vävypojan kekseliäissä aivoissa syntyneihin keinotteluihin. Alussa oli
hän näissä voittanut, sitten menettänyt, kuten pelissäkin usein
tapahtuu, ja pari kolme kertaa tappiota saatuansa oli ukko päättänyt
vast'edes pysyä Tomin keinotteluista erillänsä. Mitään erityistä
äreyttä hän tosin ei kieltäytyessänsä osoittanut eikä myöskään
raivostunut; hän oli näet liian vanha ja tottunut liikemies
jaarittelemaan asioista, jotka eivät ketään hyödyttäneet. Mutta kun
vävypoika tavallisella kaunopuheliaisuudellansa esitti ehdotuksiansa ja
koetti saada häntä osalliseksi ilmalinnoja rakentamaan, vastasi vanha
kaupustelija näihin hymyilyllä, joka merkitsi samaa kuin epäys, taikka
loi hän luomensa maahan merkiksi siitä, että hän piti Tomia
haaveksijana, jonka olisi parasta »ottaa lusikka oikeaan käteensä» ja
tyytyä todellisuudessa mahdollisiin yrityksiin.

Tom puolestansa tunsi appi-ukkonsa nykyisen haluttomuuden ryhtyä
asioihin hänen kanssansa ja senpä vuoksi jättikin hän nyt Señoran
tehtäväksi neuvotella hänen kanssansa. Ukko oli näet vanhoilla
päivillänsä alkanut osoittaa jonkunlaista hellämielisyyttä ainoaa
lastansa kohtaan, jossa hän muka oli uudistuvinansa.

Vaimonsa kuoltua oli Leemans lopettanut suuren antikviteettikauppansa
la Paix-kadulla ja supistanut liikkeensä entiseen, vanhaan myymäläänsä
siinä, missä hän yhäti asuikin. Sinne suuntasi siis Señora eräänä
varhaisena aamuna kulkunsa tavataksensa sitä varmemmin ukon kotona,
mikä muuten ei ollut niinkään helppo tehtävä. Sillä vaikka ukko oli
upporikas ja monen mielestä »liikkeensä lopettanut rahamies», jatkoi
hän yhä kävelyjänsä Parisin ympäristössä, nuuskien milloin vanhoja
myymällä, milloin huutokauppoja ja vainuten aina tarkasti sen, mikä voi
tuottaa hänelle voittoa; sitä paitse otti hän tarkan vaarin lukuisten
pikku kauppiaiden vanhoista kauppatavaroista, tauluista, koruesineistä
ja muista omituisuuksista; nämä liikkuivatkin usein ukon rahoilla,
tehden sen sentään hiljaisuudessa, sillä ukko ei tahtonut saattaa
rikkauttansa maailman tietoon.

Haluten jälleen tutustua lapsuutensa oloihin, päätti Señora
mennä jalkaisin Royale-kadulta aina Eginhardin kadulle saakka ja
seurata samoja teitä, joita hän ennen oli kulkenut palatessansa
antikviteetti-kaupasta kotiinsa. Kello ei ollut vielä kahdeksaakaan
aamulla. Ilma oli pureva, ajopelejä liikkui vielä vähän kaduilla ja
Bastillen torilla näki hän kauniin aamuruskon heijastuksen kimaltelevan
korkean muistopatsaan huipussa seisovan enkelin siivillä. Näiltä
seutuvilta ja läheisiltä sivukaduilta kiiruhti nuoria työläisnaisia
työpaikkoihinsa. Jos Akselin prinssi olisi jaksanut saapua tänne näin
aikaiseen aamulla, olisi hän varmaankin ollut tyytyväinen siihen, mitä
hän nyt sai nähdä täällä. Kaksittain ja kolmekin parvessansa
kiiruhtivat tytöt pirteinä jutellen nopein askelin niitä tehtaita ja
työpaikkoja kohti, joita niin runsaasti tapaamme S:t Martinin, S:t
Denisin ja Vieille du Templen katujen varsilla; muutamat hienommin
puetut neitoset taas poikkesivat keskuskaupungin puistokaduille, missä
myymälät aina avataan myöhemmin kuin muualla. Nämä tytöt eivät tosin
nyt olleet niin iloisia kuin illalla liikkeistä palatessansa, jolloin
he nauraen ja jutellen ja päivän tapahtumat mielessänsä palaavat noihin
ahtaihin vinnikamareihinsa, jotka loistavilta puistokaduilta tulevista
ehkä tuntuvat sitä ahtaammilta ja kolkommilta. Nyt sitä vastoin loisti
noilla nuorekkailla kasvoilla, joilta uni oli tyyten häipynyt, yölevon
tuottama terveys; sileiksi su'ituille suortuville sidotun nauharusetin
ja hyvin harjatun, mustan hameen kanssa antoi se tyttösille
miellyttävän sirouden ja järjestyksen leiman, joka heiltä työstänsä
palatessa puuttui. Ollen muuten samalla tavoin puettuja erosivat heidän
ulkoasunsa toisistansa vain siinä, että jollakulla oli valhetimanteilla
koristellut korvarenkaat, toisella korea kampa, kolmannella loistava
vyö vyötäisten ympäri ja näkyipä muutamain sadetakkien taskuista joku
helppohintainen päivän sanomalehtikin pilkistävän. Kaikilla näytti
olevan kiire, kaikki riensivät he reippain askelin; vaikka käynti
noilla hieman linttaan kuluneilla, korkeakorkoisilla kengillä toisinaan
oli vähän epävarmaa, astuivat he kaikki pystyssäpäin ja avoimesti
eteensä katsellen. Kaikkien ryhdissä voi huomata saman veikeilyhalun,
saman seikkailunkaipauksen ja uteliaisuuden siitä, mitä merkillistä
alkanut päivä mahdollisesti voi tullessansa tuoda; sanalla sanoen
kaikessa näkyivät nuoren parisilaisen työläisnaisen luonteenomaiset
tunnusmerkit, sillä tämä odottaa aina jotakin edullista muutosta
kohtalossansa.

Señora ei ollut mikään hentomielinen nainen ja tavallisesti ajatteli
hän aina vain omia asioitansa; mutta sittenkin huvitti häntä nyt
vaeltaessansa katsella tätä elämää ympärillänsä. Nähdessänsä noiden
näppärien tyttösten astelevan ohitsensa muisti hän taas varhaisemman
nuoruutensa ja tunsi noissa neitosissa oman itsensä sellaisena kuin hän
oli viisitoista vuotta sitten liikkunut tässä ympäristössä: sama vanha
kaupunginosa, missä katukulmien kyltit vielä ilmoittivat silloisista
ajoista tuttuja nimiä j.n.e. Tultuansa P. Paavalin kadulle, missä
Eginhardin katu kaartuu sivulle kuin holvisola, kohtasi hän juutalaisen
rabbin pitkässä kauhtanassansa tallustelevan läheiseen synagogaan;
kuljettuansa muutamia askelia eteenpäin näki hän korttelin
»rottavoudin» sauvoinensa ja lautapalasinensa, jossa ohutkarvaiset
otukset riippuivat rivissä; tämä rottain teurastaja oli vielä vanhan
katoavan Parisin tyyppejä, joita nyttemmin tavataan ainoastaan siinä
rappeutuvassa ja vanhentuneessa rakennusryhmässä, missä pääkaupungin
rottain pääpesä yhäti on.



Pages: | 1 | | 2 | | 3 | | 4 | | 5 | | 6 | | 7 | | 8 | | 9 | | 10 | | Next |

Main -> Daudet, Alphonse -> Kuninkaita maanpaossa II